Kansalliskirja – Hautalalta lyhyesti
Turkka Hautala kertoo muutaman sivun mittaisissa Kansalliskirjan tarinoissaan oivaltavasti ja tarkkanäköisesti meidän suomalaisten elämästä. Joiltakin sivuilta huokuu nostalgia: Niissä Hautala taitaa ammentaa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja tuolloin mieleen jääneistä kuvista, tunnelmista ja tuoksuista. Salo- ja Paluu -romaaneistaan kiitosta saanut Hautala onkin omistanut kirjansa myös isovanhemmilleen.
Kaikki tarinat eivät tähyä menneisyyteen, vaan ovat tiukasti kiinni tässä päivässä. Ne kertovat muun muassa ihmisistä, joita on tapana kutsua syrjäytyneiksi. Kun he saavat äänensä kuuluviin, lukija saa taas hiukan erilaisen näkökulman asioihin.
Hautalan lyhytproosasta tulevat mieleen pinnistelemättä Petri Tammisen Elämiä-kirjan pienoiselämäkerrat sekä Kari Hotakaisen Finnhits-kokoelma, vaikka jokaisella miehistä onkin oma tyylinsä ja persoonallinen lähestymiskulmansa kuvattaviin. Yhteistä on lyhyen muodon ja tiiviin ilmaisun lisäksi ennen muuta se, että kaikki kolme taituroivat traagisen ja koomisen raja-alueella.
Hautalan tarinoita lukiessa saa varautua tunnetilojen vaihteluun. Ärtymys tai vastenmielisyys tarinan henkilöä kohtaan saattaa seuraavassa hetkessä vaihtua empatian ailahdukseen. Henkilöt on kuvattu muutamalla lauseella niin tarkasti, että heistä tulee uskottavia ja tutun oloisia.
Kirjassa on viitisenkymmentä tarinaa, joiden nimet kertovat jotain olennaista sisällöstä ja ovat sitä paitsi hykerryttäviä jo sellaisenaan. Omia otsikkosuosikkejani ovat ainakin Vanha mies murahtaa, Sipsikulho ehtyy ja Silloin tällöin moikkaaja.
Hautala viljelee pieniä yksityiskohtia ja erilaisia puhetyylejä ja saa siksikin aikaan nautittavaa tekstiä. Voiko leikkeleitä pakastaa -kertomuksen Taina silmäilee turhautuneena pyykitöntä ja pölytöntä kotiaan, antaa katseen liukua hääkuvaansa ja huomaa, että pihamaalla kuvatun hääparin takana nurmikolla lojuu puolikas pasteija. Taina yrittää epätoivoisesti keksiä, mitä voisi tänään jakaa muiden kanssa netissä. Vihdoin hän oivaltaa jääkaappiin kurkistaessaan: Hänhän voi aina kysyä muilta, voiko leikkeleitä pakastaa.
Hulvattomimmillaan Hautala on kirjoittaessaan suomalaisten mopopoikien ehtymättömästä syljenerityksestä ja ehkä koskettavimmillaan silloin, kun hän kuvaa yksinäisyyttä tai sellaista vaatimattomuutta, jota muuan Aarne edustaa. Hän epäröi syntyä, koska ei halua satuttaa äitiään ja luopuu taistelusta syöpää vastaan, jotta muut eivät joutuisi maksamaan hänen sairastamiskulujaan.
Miten Valppaat sääriparit -kertomus liittyy pohjalaisuuteen ja minkälaisia Riipisen listoja kirjoittaa suomalainen mies eroa hautovalle vaimolleen ja kenties isättömäksi jäävälle pojalleen? Muun muassa nämä seikat selviävät, kun ahmaisee Hautalan pienen, mutta suuren kirjan.
Sirpa Pukkinen