Tässä bloggauksessa esiteltävien kirjojen mukana lukija pääsee kalastusaluksen kyytiin ja eläytymään kriisiin ajautuneeseen parisuhteeseen.
Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu, 2021
Suomentanut Sari Karhulahti
Romaanin kuvaamassa tulevaisuudessa melkein kaikki eläimet ovat kadonneet lämpöaaltojen ja merenpinnan nousun myötä. Sademetsissä ei ole apinoita, savanneilla kissapetoja eikä pohjoisessa karhuja. Nämä ovat olosuhteet, kun romaanin minäkertoja, Franny Stone seuraa pakkomiellettään nähdä viimeisten lapintiirojen muuttovaellus Grönlannista Antarktikselle. Hän puhuu itsensä kalastusaluksen kyytiin luvaten vastahakoiselle kapteenille, että tiirat johdattavat valtavien kalaparvien luokse. Samalla hän kuitenkin myy omat periaatteensa, sillä meretkin on jo kalastettu melkein tyhjiksi. Matka tiirojen perässä osoittautuu hengenvaaralliseksi, eikä asiaa ainakaan auta Frannyn kokemattomuus merenkävijänä tai miehistön luottamuksen voittamisen hankaluus.
Tiirat eivät ole uhkarohkean matkan ainut syy, vaan Frannyllä on takanaan menneisyys, jota hän pakoilee. Hän kuljettaa mukanaan synkeitä salaisuuksia, jotka pala palalta aukeavat takaumien avulla. Frannyn hahmossa on paljon villiä, kesytöntä erakkoa. Keskeisin Frannyn piirre on, että hän ei pysty pysähtymään eikä kiintymään juuri mihinkään. Franny on outo. Hän kävelee unissaan ja ui jääkylmissä vesissä ympäri vuoden. Vedessä hän myös navigoi taitavammin kuin ihmissuhteissa.
Franny on elänyt nuoruutensa Australiassa ja Irlannissa. Molemmat vanhemmat ovat kadonneet hänen elämästään. Aikuisena hän palaa Irlantiin etsimään heitä. Franny tutustuu vasten tahtoaan Galwayn yliopiston ornitologian lehtoriin Niallin, jonka kanssa päätyy naimisiin, ennen kuin he edes ovat tietoisia toistensa synnyinmaasta.
Kaiken kaikkiaan Frannyn menneisyys herättää monia kysymyksiä: Mitä Frannyn vanhemmille on tapahtunut? Miksi hän kirjoittaa matkallaan Niallille kirjeitä, joita ei koskaan lähetä? Miten vankilaympäristö liittyy Frannyn elämään?
Kirjassa liikutaan vikkelästi monen aikatason välillä, mutta tämä ei estä kärryillä pysymistä. Asiat selviävät pikkuhiljaa tarinan edetessä, ja Frannyn matkan syy paljastuu kokonaan vasta ihan lopussa. Voisi ajatella, että taustatarinan vuoksi tämä olisi kirja ilmastonmuutoksesta. Vaikka aihe onkin selvästi esillä, keskiössä on kuitenkin Frannyn tarina. Se on surumielinen ja täynnä irrallisuudentunnetta, mutta siinä on mukana myös toivoa.
Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto, 2018
Suomentanu Marianna Kurtto
Kirjan juoni yksinkertaistettuna: nainen ajattelee, että hänestä tulee taidehirviö eikä hän mene koskaan naimisiin. (Taidehirviön käsite selitetään kirjassa tarkemmin.) Toisin käy: nainen rakastuu, menee naimisiin, saa lapsen – ja sitten mies pettää. Aika tuttu kuvio kirjoista ja elävästä elämästäkin.
Mutta Syvien pohdintojen jaostossa ei ole kyse vain juonesta, vaan kirjan ytimessä on sanoja, tunteita ja paljon ajatuksia. Tarina etenee lyhyiden kappaleiden myötä harppauksittain, ja juonen välissä on myös vitsejä, runoja ja tutkimustuloksia. Välillä lukijalle saattaa tulla mieleen, että tässä kirjassa ei ole ollenkaan varsinaista juonta. Kirja on kuitenkin omanlaisensa parisuhderomaani, joka kuvaa aviokriisiä aiheena todella omintakeisella tavalla. Kirjan nimi tulee siitä, että nainen ja mies – nimiä heille ei ole annettu – ovat tavanneet lähettää kirjeitä toisilleen ja merkinneet kuoreen ”Syvien pohdintojen jaosto”. Kirja on rakennettu kiinnostavasti. Alussa äänessä on minäkertoja, mutta aviokriisin myötä näkökulma vaihtuu, ja päähenkilöä seurataan hänenä, vaimona, ei enää ”minuna”.
Ennen kriisiä talossa asuu paljon onnea: arkea jossa tanssitaan joka ilta vauvan kanssa ympäri keittiötä ja katsellaan netistä söpöjen eläinten kuvia. No jaa, vastapainoksi taistellaan myös piinaavan pitkällisesti luteita vastaan. Ja sitten kriisin iskiessä huudetaan ulos vihaa, itketään hautausmaalla käsiä heilutellen ja mietitään mustasukkaisena toisen naisen otsatukkaa, vaikka mies oli sanonut, ettei pidä otsatukista. Kirjassa on kautta linjan hienovaraista huumoria, vaikkapa siinä, kuinka päähenkilö piilottaa hätäpäissään raa’an pihvin sämpylän sisään ja edelleen käsilaukkuunsa, koska pihvi ei maistu sitten millään.
Tätä kirjaa on vaikea kuvailla – se täytyy vain lukea itse ja todeta, pitikö lukemastaan. Kirja on väljästi kirjoitettu ja nopea lukea, vaikka teksti ei sinänsä nopealukuista olekaan. Pureskeltavaa jää, vaikka vielä toisellekin lukukerralle.