Suomen sisällissodasta kertova Lahtarit on vuonna 2017 ilmestynyt historiallinen romaani. Juuriltaan pohjalainen Anneli Kanto sai idean kirjaansa vanhasta valokuvasta, jossa on hänen valkokaartiin kuulunut isoisänsä Tampereen valtauksen jälkeen. Ajatus siitä, mitä kaikkea isoisä oli kokenut, jäi mietityttämään Kantoa.
Kanto on tehnyt romaania varten paljon pohjatyötä ja käyttänyt runsaasti lähteitä. Kirjan tapahtumat mukailevat historian oikeaa kulkua. Tarinan lomaan hän on lisännyt myös historiallista dokumentointia, kuten esimerkiksi Mannerheimin käskynantoja, senaatin julistuksia ja eri henkilöiden muistelmia.
Kirjan henkilöhahmot ovat fiktiivisiä, mutta monilla heistä on kuitenkin oikeat esikuvat. Henkilöhahmoja kirjassa onkin paljon, mikä tuo lisähaastetta lukijalle. Alussa oleva henkilöluettelo auttaa kuitenkin pitämään mielessä, kuka kukin on. Osaa hahmoista seurataan kirjan alusta loppuun, toiset taas saavat yhden ”puheenvuoron”. Kirja etenee päiväkirjamaisesti yhden henkilön kokemuksesta toiseen. Suurin osa hahmoista on miehiä, mutta mukana on naisiakin. Jopa suomenhevonen saa äänensä kuuluviin.
Lahtarit on kerrottu valkoisten näkökulmasta, mutta se ei kuitenkaan asetu kummallekaan puolelle. Kirja kuvaa hyvin sodassa vallitsevaa kaoottisuutta. Välillä hyökätään vahingossa omienkin kimppuun. Teksti on kaunistelematonta ja totuudenmukaiselta tuntuvaa. Sodassa ei voida välttyä raakuuksilta. Niitä tekevät niin punaiset kuin valkoisetkin. Niihin ei romaanissa jäädä kuitenkaan vellomaan pitkiksi ajoiksi, vaan tapahtumissa siirrytään hyvinkin nopeasti eteenpäin. Tiuhaan vaihtuvat kertojat auttavat tarinan ripeässä etenemisessä. Romaanin ilmapiiriä keventävät myös huumori, romanssi sekä henkilöiden välinen myötätunto ja lempeys.
Päähenkilöinä kirjassa ovat ilmajokiset suojeluskuntalaiset, jotka lähtevät innokkaasti ja kirkassilmäisinä poikina ajamaan venäläisiä maasta pois. Koulutusta sotaa varten he eivät juurikaan saa, mitä nyt vähän heinäseipäillä huitovat. Komentajakseen he saavat saksalaisilta rankan koulutuksen saaneen jääkärin, jonka tarinaa seurataan myös alusta loppuun. Naispääosassa kirjassa on Helena Malmberg, joka lähtee sulhasensa Samulin tavoin rintamalle. Helenan työtehtävät vaihtelevat sodan edetessä moneen kertaan, mutta riipaisevin kaikista taitaa olla arkuttajan työ.
Lahtarit-kirjassa tuodaan esiin koskettavasti myös sodan jälkimaininkeja. Sotaan marssineet pojat olivat palatessaan jotain aivan muuta kuin lähtiessään. Voitto punaisista ei maistunutkaan makealta, vaan siinä oli hyvinkin karvas maku.
Osa henkilöistä kertoo tarinaansa murteella, mikä tuo hahmoihin persoonallisuutta ja uskottavuutta. Murre ei kuitenkaan ole aivan maharottoman leviää, vaan sitä on kansantajuistettu. Eikä murretta muutenkaan käytetä koko ajan. Äänikirjassa murreosuudet toimivat myös loistavasti.
”Ei ne ryssiä olleekkaan, ei ainakaan kaikki. Kyllä tuntuu ourolta, että suomalaisia molemmin puolin. Mitä varten ryssät olisivakkaan niskaamme hyökänneet. Mitä ne Vilppulan mäntymettiköllä olisivat tehneet, eiköhön ne olsi tärkiää köröttäneet junalla kotiansa Venäjälle. — Täs ei olla enää ajamas ryssiä maasta ulos, nyt tapellahan, kumpi täs maas ottaa komennon, punaaset vai isänmaalliset. Me vai nuo. Lahtarit vai punikit.”
Hermanni Larva-Kokon repliikki tiivistää kirjan sisällön hyvin, ja sitä voi tarkastella myös murteen luettavuuden kannalta. Lahtarit on mielestäni merkittävä ja upea teos. Se ei ole kannanotto kumpaankaan suuntaan, vaan kertoo ihmisten, ja eläintenkin, tuntemuksia sodasta. Se pyrkii mielestäni ennemminkin ymmärtämään. Kirja herättikin minussa hämmästyttävän paljon erilaisia tunteita: naurusta itkuun ja kaikkea siltä väliltä. Romaania lukiessa opin myös samalla tuntemaan tärkeää ja merkityksellistä historiaa, meidän historiamme.
Vinkkinä vielä niille, joita Suomen sisällissota kiinnostaa: Anneli Kannolta on ilmestynyt pari muutakin samaan aiheeseen liittyvää romaania: Veriruusut ja Punaorvot.
Hannele Hietala