Kirjastossa

Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto

Olimme äidin kanssa Koskenkorvan sivukirjastossa. Se sijaitsi kansakoulun pihassa olevassa ”punaasessa koulussa”, jossa taisi olla poikien puutyöluokka.

Kirjastoa piti avoinna tiistai-iltaisin kaksi tuntia neiti Selma Mettalo.

Opittuani ensimmäisellä luokalla lukemaan kasvoin innokkaaksi lukijaksi. Enhän juuri muuta osaakaan tehdä. Etsimme äidin kanssa lukemista. Pysähdyin de la Rochen Jalna-sarjan eteen. Miten kiinnostavaa! Tämän lainaan. Tulimme lainaustiskille. Selma Mettalo pyöritti päätään ojentaessani kaksi ensimmäistä Jalnaa hänelle.

– Ei tämä sovi noin nuorelle luettavaksi. Tämä on aikuisten kirjallisuutta.
Selma-neiti kurtisti otsaansa. – Odotas, niin haen sinulle sopivan kirjan.
Hän meni melko tyhjän hyllyn ääreen, nappasi sieltä kirjan ja palasi tiskille.
– Kas, tässä on sinulle soveliasta luettavaa, hän ojensi minulle Yrjö Kokon Pessin ja Illusian, jossa oli ruskeanharmaita valokuviakin.
Äiti lainasi kirjan omiensa mukana. Lähdimme pois. Olin pettynyt.
Kotona selasin Pessiä ja Illusiaa. – En minä tätä lue, en ikipäivänä, vannoin äidille. Seuraavana tiistaina en lähtenyt äidin kanssa kirjastoon. Enkä mennyt kertaakaan neiti Mettalon kirjastonhoitajuusaikana.
Kun äiti tuli kotiin, hänellä oli mukanaan kaksi ensimmäistä Jalna-kirjaa, jotka hän ojensi minulle. Äiti luotti minuun ja lukukypsyyteeni. Hän oli viisas nainen. Äiti lainasi ja kantoi minulle luettavaksi koko sarjan. Jalnojen jälkeen siirryin Anni Polvan Tiina-kirjoihin ja Enid Blytonin Seikkailu-sarjaan. Salaisuudet ja Viisikot olivat liian lellistä kamaa.
Myöhemmin äidistä tuli Selma Mettalon työn jatkaja vuosikymmeniksi, ja hän sai paljon kiitosta työstään sivukirjastonhoitajana. Jaska Filppulakin kiittää kirjaston Sirkkaa kirjassaan Me ei oltu valtaosaa.
Koskenkorvan sivukirjaston aukioloaikoja lisättiin sitä mukaa kuin sen käyttö kasvoi. Autoin usein äitiä kuljettamalla Ilmajoen pääkirjastosta uusia kirjoja Korvalle, muovittamalla kirjoja, ja silloin tällöin sain ihan oikeasti olla kirjastontätinä.
Kasvoin vähitellen kirjastonhoitajaksi, enkä lukion viimeiselle voinut kuvitellakaan muuta ammattia kuin kirjastonhoitajan. Isä ja setä, jotka takasivat lainani, olivat sitä mieltä, että ainoa oikea ammatti on opettajan työ. Mutta onneksi äiti piti puoliani sedän vaimon kanssa.
Kirjaston täti minustakin sitten tuli. En juuri muuta ole osannutkaan tehdä.
Ilmajoen jälkeen harjoittelu ja puolen vuoden sijaisuus Vaasassa, kahdeksan vuoden työrupeama Ilmajoella ja lopuksi lastenkirjastonhoitaja Seinäjoella.

Kirjavinkkauksen kantaäitee

21 kirjastovuoden jälkeen työ alkoi tuntua tutulta ja turhan helpolta. Halusin vaaroja ja jännitystä. Keksin kirjavinkkauksen oheis- ja lisätyöksi. Siitä on koitunut paljon iloa.
Väitän olevani Suomen rikkain kirjastonhoitaja: olen vieraillut yli 220 paikkakunnalla tekemässä kirjavinkkausta. Olen taatusti nähnyt enemmän kirjastoja ja kouluja kuin kukaan muu. Harmittaa etten ryhtynyt heti listaamaan kouluvierailukohteita. Niitä olisi satoja, ellei toistakolmattatuhatta.
Kun minulta nykyisin kysytään ammattia, vastaan ylpeänä ”Suomalaisen kirjavinkkauksen kantaäitee”. Tämän mahtavan tittelin on minulle antanut äidinkielenopettaja Tuula Ketola toimiessaan Seinäjoen Kalevalaisten Naisten puheenjohtajana.

Marja-Leena Mäkelä

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.