Tamminen, Petri: Rikosromaani, Otava, 2012
Oletko tavannut aiemmin niin tyytyväistä ja sopusointuista ihmistä, jolta toivo on kadonnut ja joka yhtäkkiä tuntuu menettäneen otteen elämästään? Mikään ei tunnu miltään, työ ei tuo tyydytystä, peruspohja elämältä tuntuu hävinneen.
Se voi tarkoittaa sitä, että Hermann Ångström, Malmin musertaja ja Hämeenlinnan häpäisijä, on ollut asialla. Hänen tarkoituksenaan tuntuu olevan tavallisen ihmisen musertaminen, häpeän ja nöyryytyksen tuottaminen. Ja kaikki niin vaivihkaa, ettei uhri huomaa ensin mitään, mutta pikku hiljaa vajoaa tuohon kauheaan epäonnistumisen tunteeseen ja tietoon siitä, ettei mikään kumminkaan kannata.
”Äsken vielä elelit ja hoidit hommasi, valitit kenties kiireitä mutta puuhastelit kuitenkin kaikenlaista ja onnistuit toisinaan jopa unohtamaan itsesi niin että luulit olevasi onnen jäljillä; sitten varjo häilähti ja kaikki hajosi. Ångström oli iskenyt.”
Tätä ihmismielen musertajaa jahtaa kaksi komisariota, Vehmas ja Immonen – ovat jahdanneet jo kauan. Kokeneidenkin komisarioiden hyppysistä Ångstöm livahtaa ja pysyy piilossa, kunnes taas raportoidaan hänen iskeneen. Ångstömin ura on mittava, ja hän on edennyt nyt siihen pisteeseen, että toiminnallaan kyseenalaistaa uhreiltaan jo eletytkin onnen hetket.
Komisario Usko Vehmas on valmis vannomaan sormet Pohjolan poliisi kertoo -kirjan kannella, että Hermann Ångström on Suomen rikoshistorian merkillisin tapaus.
Saako Vehmas koskaan kiinni tuota ihmismielen tuhoojaa? Ångstömiä ei kukaan osaa kuvailla; hän on niin tavallinen, joka paikassa, mutta ei missään. Entä löytääkö Usko omaan elämäänsä Toivon ja Rakkauden? Rantautuuko Ruotsista tuo vastakkainen ilmiö, lähimmäisenrakkauden aalto, Suomeen?
Petri Tammisen Rikosromaani kertoo meille nykymaailmasta, elämänmenosta Vehmaksen silmin katsottuna. Kirja on rikosromaani olematta rikosromaani. Hykerryttävä lukukokemus, jonka toivoisin kaikkien lukevan ja jakavan. Tammisen lauseet jäävät mieleen. ”Syli on elämän iloista ensimmäinen. Toinen on se että pääset sylistä pois. Loput ovat näiden kahden muunnoksia.”
Jaana Savela