Seinäjoen kaupunginkirjaston vinkkipiirit kokoontuvat, jos mahdollista, myös vuonna 2022. Tässä bloggauksessa esitellään vielä loppuvuoden 2021 vinkkisatoa:
Eeva Joenpelto: Lohja-sarja, 1974–1980
Vuosi 2021 on Eeva Joenpellon juhlavuosi – 100 vuotta syntymästä -, ja se on hyvä sysäys hänen tuotantoonsa tutustumiseen tai uudelleen lukemiseen. Tuotantoa riittääkin sitten 1940-luvulta (jolloin ilmestyi ensimmäinen teos salanimellä Eeva Helle) 2000-luvulle saakka.
Lohja-sarja sijoittuu ajallisesti tuotannon puoliväliin: se ilmestyi vuosina 1974–1980. Siinä eletään 1920-lukua ja seurataan kolmen perheen, Hännisten, Julinien ja Grönroosien elämää ja sitä, kuinka vuosikymmenen tapahtumat, aatteet ja liikehdinnät vaikuttavat yksittäisten ihmisten kohtaloihin. Sisällissodan jälkeen Suomi oli kahtiajakautunut, ja muutokset yhteiskunnassa eivät aina olleet ollenkaan rauhallisia.
Hännisen perheeseen kuuluvat kauppias Oskari Hänninen, joka on Savosta syntyisin eikä aina aivan ymmärrä lohjalaista mentaliteettia. Hän on vempulaluonne, joka pettää toistuvasti niin liikekumppaneitaan kuin vaimoaan, mutta kaikista huijauksistaan huolimatta hän on sympaattinen ja lämmin hahmo. Oskarin vaimo Salme on pitkään elänyt miehensä varjossa, mutta alkaa vähitellen toimia omien ajatustensa mukaisesti, tehdä päätöksiä ja elää omaa elämäänsä.
Tyttäret Anja ja Inkeri ovat jo aikuisia. Anjasta tulee opettaja, ja hän menee naimisiin vauraan suurtilallinen Julinin pojan kanssa, mutta ei tahdo löytää omaa paikkaansa yhteiskunnan eri liikkeiden ja ajatusten keskellä. Inkerin aviomies on kauppamatkustajasta liikemieheksi siirtyvä Matti Reima, joka on sitä mieltä, että kaikkea, mitä ihmiset haluavat ostaa, voi myydä – laillisin tai laittomin keinoin.
Hännisten sukulainen, punakaartilaisen poika ja itsekin vankileirillä ollut Vieno Grönroos yrittää selvitä elämässä jaloilleen menneisyydestä huolimatta. Hyväntahtoista ja hyväuskoista tilanomistaja Julinia nyhdetään suunnasta ja toisesta ja ajatellaan, että hänen omaisuutensa on loputon.
Joenpellon sarjassa viehättävät todellisen tuntuiset ihmiset ja heidän ajatustensa ja vaiheidensa seuraaminen läpi vuosien. Ihmiset ovat oppineet, että elämä on elettävä, tuli vastaan mitä hyvänsä. Ja joskus voi todeta myös Salmen sanoin:
”Nii, kyl elämine ain romaaniv voittaa, Salme myönsi nyt kaiken, oli semmoinen hetki.”
Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa, 2020
206 pientä osaa on hyvin rankka ja hyvin kaunis kirja. Palonen luo teokseen alkusivuista lähtien jollain tavoin surullisen tunnelman.
Romaanissa tapahtumia seurataan kolmesta näkökulmasta ja kahdella aikatasolla. 1920-luvulla elää Helli, vakavaraisen perheen viimeistä lukiovuottaan käyvä tytär. Hän tapaa optikkoliikkeessä Hugon, johon rakastuu, ja he alkavat seurustella. Lopputulos on arvattavissa, ja Helvi jää yksin selviämään tulevaisuudesta. 1920-luvun maailmassa Hellillä ei ole monia vaihtoehtoja, ja hänen tekonsa seuraukset ovat raskaat.
2000-luvun maailmassa 15-vuotias Alvar on koko elämänsä elänyt kahdestaan äidin kanssa, sillä isällä on aina ollut toinen elämä ja toinen perhe. Isä on pitänyt poikaansa yhteyttä hyvin satunnaisesti ja harvakseltaan. Heidän yhteydenpitonsa kuitenkin muuttuu, kun isä sairastuu. Alvarin äiti matkustaa oikeuslääkärinä katastrofien ja väkivaltaisuuksien jälkeen ympäri maailmaa tunnistamassa ruumiita ja esitelmöimässä konferensseissa. Alvarista on kasvanut yksinäinen ja omillaan toimeen tuleva nuori.
Kolmas näkökulma on kirjan ainoan minä-kertojan, opetusluurangon, jonka Alvar löytää koulun varastosta. Jollain tavoin he pystyvät puhumaan keskenään, ja luuranko seuraa poikaa tämän kotiin ja omista salaperäisistä syistään jää sinne. Iltaisin luuranko kertoo Alvarille hätkähdyttäviä, hyytävän karuja tarinoita, jotka surettavat ja kauhistuttavat Alvaria.
Palosen teos ei päästä lukijaa helpolla, ei ajattelun eikä tunteen kannalta. Mitään ei kerrota suoraan, vaan lukijan on tehtävä päätelmiä pienten vihjeiden ja tekstin aukkojenkin pohjalta. Lukeminen herättää niin vahvoja tunteita, että on hengähdettävä välillä, ja toisinaan on lähes pakotettava itsensä jatkamaan lukemista. Tarinallisen rankkuuden vastapuoli on uskomattoman kaunis kieli, ja Palonen käyttää ja luo taitavasti tuoreita ja osuvia, aistimuksellisia kielikuvia.