Tässä bloggauksessa esiteltävät kirjat ovat kevään kirjavinkkipiirin satoa. Molemmissa kirjoissa päähenkilön ihonväri vaikuttaa siihen, mikä on hänen asemansa yhteisössä. Trevor on laiton lapsi jo syntyessään, Rosa taistelee ennakkoluuloja vastaan Suomeen muutettuaan.
Trevor Noah: Laiton lapsi: värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa, 2020, suomentaja Jaana Iso-Markku
Kyllä. Kirjan alaotsikko pitää täysin paikkansa: kaikki värit ovat todella käytössä tässä riemastuttavassa kirjassa, joka on alusta loppuun täynnä hauskoja ja karmeita tarinoita, suorastaan uskomattomiakin. Kirja kattaa Trevor Noahin, eteläafrikkalaisen koomikon ja poliittisen kommentaattorin, elämän parikymppiseksi asti.
Oman elämänsä tarinoiden ohella Noah kuljettaa tekstissä faktatietoja apartheidista, rotusorrosta, joka vaikutti häneenkin merkittävästi heti syntymästä lähtien. Noahin äiti, musta nainen, sai nimittäin Trevor-pojan yhdessä sveitsiläisen valkoisen miehen kanssa. Heidän suhteensa oli rikos, sillä rotujen sekoittamisesta saattoi saada apartheidin lakien mukaan jopa viisi vuotta vankeutta. Tämä johti vuosia kestäneeseen piilotteluun: Isäänsä Trevor saattoi tavata vain salaa sisätiloissa. Äiti taas ei voinut kulkea värillisen poikansa kanssa yhdessä ulkona. Kiinni jääminen oli pahin mahdollinen skenaario, sillä poliisilla olisi tällöin ollut valta viedä Trevor äidiltään kasvatettavaksi orpokotiin.
Keskeisin hahmo kirjassa kirjoittajan itsensä lisäksi on ehdottomasti äiti Patricia, rohkea kapinallinen, tulenpalava kristitty, elämää suurempi ja suorastaan huvittavan överi tyyppi, joka ei pelkää mitään eikä anna periksi kellekään. Hänen rakkautensa Trevoria kohtaan on samaan aikaan lämmintä ja hurjaa, mutta vaikka piiskaa ei säästellä, käy selväksi, että nämä kaksi ovat tiimi. Kohtalon ivalta tuntuu, että äiti saa myöhemmässä vaiheessa ristikseen väkivaltaisen parisuhteen.
Kirja kertoo, miltä tuntuu silloin, kun ihonvärin perusteella on konkreettisesti valittava oma roolinsa yhteisössä. Miten sukkuloida eri ryhmien välillä, kun ei itse kuulu oikein mihinkään? Kirjassa ruoditaan monenlaisia elämässä eteen tulevia isoja ja pieniä haasteita, niin teini-iän epäonnisia treffikokeiluja kuin pikkurikolliseen elämään luisumistakin.
Kirja sai monta kertaa nauramaan ja varsinkin loppua kohti vähän kyynelehtimäänkin. Tarinat Trevorin sattumuksista viihdyttivät, kuvaukset rasismista ja perheväkivallasta järkyttivät. Mukana on toiveikkuutta, epäkorrektia huumoria, sivistäviä historiapätkiä, surua ja rakkautta. Tykkäsin kovasti!
Miten Trevorin äiti pelasti lapsensa murhayritykseltä? Miksi paikallisen tanssiryhmän tähtitanssijan oikea nimi oli Hitler? Kumpaa Trevor pelkäsi enemmän jäätyään kiinni rekisteröimättömällä autolla ajamisesta, poliisia vai äitiään? Lue, niin tiedät.
Vappu Kannas: Rosa Clay, 2020
Todellinen Rosa Clay eli poikkeuksellisen elämän ensimmäisenä afrosuomalaisena naisena. Paljon myöhemmin hän sai uuden elämän fiktiivisesti tulkittuna tässä Vappu Kannaksen romaanissa. Rosa kasvaa lähetysaseman koululla Ambomaalla ja päätyy suomalaisten lähetyssaarnaajien kasvattina Suomeen. Eksoottista Rosaa tarvitaan varojenkeruussa lähetystyötä varten. Hän saa laulaa heimokielellä, jota ei itsekään osaa puhua, myydä valokuvia itsestään ja olla muutenkin näyttelyesineenä erilaisissa tilanteissa, toimia kummajaisena ja houkutella tuijottajia.
Kirjan alussa kasvattivanhemmat kertovat, että Rosan on aika lähteä Sortavalan seminaariin opiskelemaan opettajaksi. Helpotus kuultaa läpi heidän sanoistaan. Rosalle kolkosta ja ankarasta kodista lähteminen on vaikeaa, osoitus siitä, ettei hän kuulu mihinkään. Edessä on sopeutuminen tilanteeseen, jossa hän jälleen kerran erottautuu räikeästi muista.
Sortavalassa on kuitenkin kaikesta huolimatta helpompaa kuin kotona: Rosa pääsee laulamaan kuorossa sooloja, saa ihan oikean ystävän ja myös ihailijan. Myöhemmin Rosa päätyy opettajaksi Savoon ja Tampereelle. Mustana opettajana hän kohtaa jatkuvaa pilkkaa ja rasismia niin oppilailta kuin heidän vanhemmiltaankin. Siihen ei totu koskaan. Niin kuin lapsuudessakaan ei voinut tottua kasvattiäidin solmuruoskan iskuihin koulussa Ambomaalla.
Tarina kerrotaan aikuisen Rosan näkökulmasta, takaumissa käydään Ambomaalla. Silmiinpistävintä läpi kirjan on rakkaudettomuuden ja ulkopuolisuuden kokemus. Yksinäisyys isolla Y:llä. Tätä juurettomuuden tunnetta kirjailija pyrkii tavoittamaan uskaliaalla mutta kiinnostavalla tavalla, vaikka onkin mahdottoman tehtävän edessä. Vastaava ongelma tulee eteen aina, kun lähtee kirjoittamaan itselleen vieraasta kulttuurista. Asia on tässä tapauksessa ratkaistu niin, että kirjailija raottaa faktan ja fiktion rajapintaa ja kirjoittaa itsensä mukaan kirjaan puolivälin paikkeilla. Hän kommentoi omaa kerrontaansa, kyseenalaistaa lähteitä ja pohtii vastuutaan ja kysymystä siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa ja miten.
Edellä kuvatusta ratkaisusta voi olla useaa mieltä, mutta omasta mielestäni kirjailijaäänen tuominen romaaniin oli taitava tyylikeino, eikä häirinnyt syventymistä fiktio-Rosan tarinaan. Lukijan vastuulle jää kuitenkin, pitääkö kerrottua totena. Miten siis suhtautua esimerkiksi muistoon Rosan vauva-ajasta, jolloin kasvattiäiti vie huutavan Rosan yöllä ulos ja suunnittelee jättävänsä hänet sinne villieläinten syötäväksi?
Tämä kauniisti ja väkevästi kirjoitettu romaani tarjoaa pohdittavaa. Jos vielä 2020-luvullakin voi olla kivuliasta tulla Suomeen erilaisesta kulttuurista ja erivärisenä kuin muut, miten suunnattoman vaikeaa se onkaan voinut olla 1800-luvulla.