Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet (1928) 

Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Olavi Paavolainen) runot kiihdyttävät vauhdin mukana, takovat kovien materiaalien tahdissa ja ylistävät modernia tekniikkaa ääni hurmoksesta väristen. Kaikki uusi houkuttaa kuin jättiläisreklaami!

Runon kuvien kehyksenä on uusi Eurooppa, mutta näkökulma on yksittäisen ihmisen ja sukupolven kokemuksessa. Nuoren elämän ja uuden sukupolven lipunkantajana tämä teos on edelleen aito ja totta. Aitoa on se, miten runojen arvattavasti parikymppiset nuoret ovat niin itseriittoisia ja elämänvoimaisia! Ja toisaalta, niin totta se, miten kokoelman runot paljastavat Tulenkantajien ikkunoita-aukovan hapentarpeen. Samalla ne todistavat avaraa sukupolviyhteisöllisyyttä. Minä ja me saavat voimansa toisistaan.

Liikkeelläolo ja aikakauden teknologia ihastuttavat. Tuskin löytyy muuta runokokoelmaa, jossa lähes jokaisen runon kuvastossa jyskii juna, kiitää auto tai vyöryy laiva. Lukukokemus hengästyttää. Hurmioituminen junasta, hissistä tai valomainoksista ei varmastikaan hetkauta ”postpostmodernia” nykylukijaa. Ellei hän satu olemaan lapsi tai muuten naiivi, outoon glamouriin vinksahtanut tai jopa tulenkantajamielinen.

Oikeasti nämä runot tekevät hieman levottomaksi. Rautatien hajut ja äänet tunkevat tajuntaan. Matkanteko maistuu paremmalta kuin perillepääsy. Meno talttuu ainoastaan, kun runojen kulkijat havahtuvat vierauteensa, ikäväänsä ja yksinäisyyteensä. Kuvat ovat vahvoja silloinkin, kun katse tarkentaa sisimpään. Boheemiromanttista, mutta mitä sitten.

Teoksen muut ansiot on myös hyvä mainita. Kirjan graafinen suunnittelu ja geometrinen kuvitus ovat Sylvi, Kirsin äiti, Kunnaksen kädenjälkeä. Aikakauden henkeä niissäkin.

Mitä ajattelin luettuani Valtatiet noin 15 vuoden tauon jälkeen? Niin, ehkä aistejaan pitää vähän tarkentaa ja kokemuksiaan pikkuisen värittää. Aluksi vaikka näin: Ooo, hissien teräksiset liukuovet!

Leena Elenius