Murrosiässä rupesin runolle, kolmikymppisenä tarinalle. En ole koskaan "ryhtynyt" kirjailijaksi, säännöllinen kirjoittaminen on kuulunut elämääni aina, julkaiseminen vasta joitakin vuosia. Kirjoittaminen on minulle kuvittelua, ajattelua, keksimistä, tutkimista. Ennen kuin kirja on valmis, olen kirjoittanut sitä ääripäiden kautta: vauhdikkaasti ja pedantisti, hitaasti ja kärsimättömästi. Etsin ilmavaa sanontaa, yhtä aikaa keveää ja syvää. Mitä sujuvammalta lopputulos näyttää, sitä kovemman työn takana se on ollut. Kirjoittaessani puhun lauseita ääneen, kielen rytmi kuljettaa.

Lukijalla on lupa olla itsenäinen ja löytää tai kadottaa tarinoistani mitä mielii. Mitä haluaisin hänelle välittää? Arkisen suuria asioita: että ihmisellä on arvo, että lähelle voi olla vaikeinta nähdä.

Pikkutyttönä selailin usein paksua kirjaa, jossa oli kotimaisten klassikkojen runoja ja mukana kuva runoilijasta. Annoin runoilijoille ulkonäön mukaan pisteitä. Miesten sarjan voitti Lauri Viita. Runotkin luin, siinä ohessa. Luin ylipäätään kaikkea mitä käteen osui lääkärikirjasta Punaiseen viivaan, lintukuvastosta Ilkkaan. Kun en lukenut tai leikkinyt tai juossut pitkin metsiä, katsoin televisiosta Bonanzat, Peyton Placet, Heikki Kahilat. Sain vapaasti katsoa, leikkiä, lukea. Kun talossa asui kolme, ajoittain neljäkin sukupolvea, ei ainoalle lapselle ruvettu keksimään erillisiä sääntöjä.

Tärkeimmät asiat elämässäni liittyvät läheisiin ihmisiin. Kirjoittaminen vaatii ja ruokkii yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Vastapainoksi haluan olla läsnä ja yhteydessä. Että mittasuhteet eivät hämärtyisi.

Pohjalaisuus merkitsee minulle maanläheistä elämänasennetta, omanlaista huumoria ja tajua siitä, että on jostakin kotoisin. Silti on sanottava, että eteläpohjalaisuus on minusta hauskinta ja antoisinta juuri nykyisestä näkökulmasta - kunnon junamatkan päästä.