Osuudet antologioissa:
Suomen kansan uusia runoja. 1984.
Runo kasvaa maasta. 1992.
Tästä hän kulki. 1992.
Lakeus puhuu. 1993.
Ihmeellinen sulka. 1994.
Ilomielet, kaunokielet. 1996.
Sanojen sirkus. 1996.
Tuuli paiskii rakkauden ovea. 1996.
Kirja rippilapselle. 1997.
Runon vuoksi - Diktens flod. 1997.

Etsi Leea Kedon teoksia Seitti-kirjastoista

Olen julkaissut kaksi runokokoelmaa mutta en ole varma, olenko runoilija. Luultavasti en, kirjoittaminen vetää puoleensa monella muullakin tavalla kuin runojen kirjoittamisena. Oikeastaan hahmotan runonikin etupäässä elokuvan kohtauksina: mietin kuvakulmat ja kuvakoot ja jätän vain olennaiset repliikit jäljelle. Kerään myös hyviä kohtauksia, joskus jopa pyrin vaikuttamaan niin, että sellaisia syntyisi. Todennäköisesti seuraava kirjani on proosaa.

Ainakaan nyt en haaveile päätoimisen kirjailijan urasta. Pelkään, että joutuisin silloin kirjoittamaan myös sellaista, johon en ehtisi riittävästi paneutua. Olen hyvin kriittinen omien tekstieni suhteen. Toisaalta ajattelen elämän koostuvan erilaisista jaksoista: ei ole mahdotonta, että joskus antaisin kirjoittamiselle elämässäni nykyistä suuremman sijan. Kirjoittaminen on jo sinänsä haastavaa ja palkitsevaa. Silti on mukava, jos tavoittaa jonkun toisen ihmisen teksteillään. Kirjailija on ehkä perusluonteeltaan yksinäinen: kirjoittamalla voi ainakin kuvitella tavoittavansa jonkun, joka ymmärtää jotakin edes liki pitäen samalla tavoin, joskus.

Suhtautumiseni kirjoittamiseen on muuttunut vuosien aikana. Aluksi oli tärkeintä saada kirjansa kustannettavaksi. Esikoisen jälkeen täytyi saada toinen kirja, jotta voisi pitää itseään kirjailijana. Nyt kirjoittaminen on tärkeintä.

Esikoiskokoelmani ilmestyttyä kuvani oli melko monissa lehdissä seurapiiripalstoja myöten. En unohda erään vaatekauppiaan rehellistä mielipidettä: "Kyllä sä sitten oot palio paremman näköönen valokuvis kun luannos!"

Tärkeitä asioita elämässä on vaikea panna järjestykseen. Jos ajattelen pelkästään itseäni, tärkeintä on oma tila ja vapaus, se, että minun ei itselleni tärkeimpien asioiden suhteen tarvitse ottaa keneltäkään ohjeita vastaan. Tietenkin toivon, että läheiseni ja minä saisimme elää terveinä ja että maapallo pysyttelisi suurin piirtein oikealla radallaan. Onni voisi myös olla tavoittelemisen arvoista. Mutta vain kohtuullisina annoksina, niin ettei siihen liikaa tottuisi ja pitäisi itsestään selvyytenä.

Hannu Niklander ihmetteli taannoin Kaltio-lehdessä syytä siihen, miksi Etelä-Pohjanmaalla on vain niukasti valtakunnallista tunnustusta saanutta taiderunoutta. Hänen mukaansa kuitenkin pohjalaiset kansanlaulut ovat maan huipputasoa, kun ajatellaan sanonnan havainnollisuutta, ytimekkyyttä ja tuoreutta. Mielestäni juuri pohjalainen sanomisen tapa tekee runojen kirjoittamisen vaikeaksi: ei halutakaan jättää kovin monia tulkintavaihtoehtoja.Tai ehkä vika onkin moniselitteisessä nykyrunoudessa. Ehkä pitäisikin luoda aivan oma eteläpohjalainen runouden tyylisuuntaus.

Etelä-Pohjanmaa antaa kuitenkin hyviä aiheita kirjoittamiseen. Monet eteläpohjalaisuuteen perinteisesti liitetyt seikat ovat vastakkaisia toisilleen: suoruus ja toisaalta vaikeus näyttää tunteita, itsensä hillitseminen ja sen vastakohtina uho ja uhma. Samuli Paulaharjun kuvauksen mukaan: "Niin kuin tuulettomana poutapäivänä tuulispää saattoi yhtäkkiä riehahtaa ja lentää kuin pyörivä rumahinen yli vainioiden, niin saattoi kytöpeltojen tyyneltä näyttävä raatajakin riehahtaa ja riehua kuin raju luonnonvoima."

Jokin voima ja uskallus, yltiöpäisyys ja uhmakkuus pohjalaisuuteen mielestäni liittyy. Ehkä nämä ominaisuudet kehittyvät juuri itsensä hillitsemisen kautta. Näkökulmasta riippuu, pitääkö tällaisia ominaisuuksia hyvinä vai huonoina. Kuka sanoo, onko uho suuruudenhulluutta vai hyvää itsetuntoa, häjyyly tervettä uhmaa vai pelkkää rähinöintiä? Pröystäälemistä tai ei, haluan sanoa kuin vuosisadan vaihteen kansanlaulun tekijä: "Ei se aurinko taivahalla/ yhrestä paikasta paista./Tiärän iloosta, tiärän suruusta,/ tiärän jokalaista."