Koulutukseltaan Seppo Järvinen on FM, pääaineena yleinen kirjallisuustiede (Tampereen yliopisto), kansakoulunopettaja (Rauman seminaari), kansalaiskoulun yleisaineiden opettaja (Hämeenlinnan seminaari) ja peruskoulun opinto-ohjaaja (Joensuun yliopisto).

Hän on toiminut jalkapallon apulaiskenttämestarina Raumalla, kukkakaupan ja makkaratehtaan tsupparina Tampereella, geologisen tutkimuslaitoksen tutkimusapulaisena Törnävällä, kenkätehtaan työläisenä ja maalarina Raumalla sekä renkinä ja rankapuiden työstäjänä Soinissa. Joutonomina, maailmanrannan kiertäjänä ovat tulleet tutuiksi Intia, Dominikaaninen tasavalta, Islanti, Kykladit, Egypti, Norjan tunturit ja Soinin korvet. Järvinen on kirjailija, kirjallisuus- ja taidekriitikko, "senttari, joka kirjoittaa vaikka muurahaisten sielunelämästä esseen".
Seppo Järvisellä on ollut valokuvanäyttely Soinin ja Hervannan kirjastoissa. Hän on työskennellyt lisäksi apulaishortonomina ja 12 vuotta kesäsiirtolan johtajana Ruovedellä, Kesämäessä. Teletopelius -ryhmässä hän toimii ohjaajana.

Poikaiän haaveammatteina Seppo Järvisellä olivat rahtialuksen stuertti, puutarhuri, jalkapalloilija, merkonomi, naparetkeilijä ja vuorikiipeilijä.

Osuudet antologioissa:
Ystävällisin terveisin. 1982.
Paperin avaruuteen. 1992.
Maaginen kirja. 1992.
Siintävät kaukaiset metsät. 1993.
Ikävä. 1994.
Iso kirja elämästä. 1994.
Kuvasta kokemukseksi. 1998.
Enkelipeili. 1999

Seppo Järvinen on julkaissut kirjallisuuskritiikkejä Kansan Lehdessä, Keskisuomalaisessa, Opettajassa, Lapsen Maailmassa, Otteessa ja Iisalmen Sanomissa ja runoja ja esseitä Parnassossa, Tulessa & Savussa, Hengellisessä Kuukausilehdessä ja Taitteessa.

Etsi Seppo Järvisen teoksia Seitti-kirjastoista

Kirjailijaksi ei 'ryhdytä'. Kirjailijan ammatista ei kannata haaveilla, sillä se on kovaa ja raakaa työtä. Paras kirjailijaopisto on elämänkoulu. Kirjoittaminen vaatii vilkasta toimintaa korvien välissä sekä tukevia istumalihaksia. Kirjoittamisen aloitin joskus keskikouluaikoina, jolloin aineista alkoi tulla kymppejä - olivat ne sen verran hulluja 'vapaa-aineita'. Äidinkielen opettajani ovat onneksi - tai onnettomuudekseni - olleet jokainen omalla tavallaan kirjoittajan kehitykseeni vaikuttavia persoonallisuuksia ja kannustajia. En ole koskaan tuntenut erityistä hinkua nähdä esikoisteostani kirjakaupan ikkunassa. Otavan novellikilpailun voitettuani aloin ajatella kirjoittamista vakavasti otettavana vaihtoehtona saluuna- yms. ns. 'harrastuksille' ja muille paheille. Olen kirjoittanut tuhottomasti potaskaa, tuhonnut tekstejäni, hionut ja karsinut. En taatusti tule jäämään merkittävänä kirjailijana kirjallisuushistoriaan. Joskus ottaa nuppiin se ilmeinen helppous ja heppoisuus, jolla valtakunnankuulut kirjailijat saavat tekstinsä julkisuuteen. Tämä ei ole katkeruutta, mutta meikäläisellä ei ole varaa riman laskemiseen. On kirjoitettava niin hyvin kuin osaa, paremminkin. Ehkä kolmannen teokseni jälkeen aloin tuntea, että olen ammattikirjailija, jolla on vastuu kirjoittamisistaan ennen kaikkea lukijalle, lukijoille. Ei ole kirjaa ilman lukijaa. Opettajan työ oli niin raskasta, että en voinut täysin paneutua kirjoittamiseen. Keskityin etupäässä kirjallisuuden esittelyyn, kriitikon hommiin, joita olen tehnyt jo yli 30 vuotta. Olen kyllä kiitollinen paljosta lukemisesta, sillä se on kouluttanut minua myös kirjoittajana. Hyvä kirja on hyvä ystävä, joka ei petä koskaan.

Kirjailijan työssä tietty rytmi on tärkeätä. Koska kirjoittaminen on työtä, on siihen suhtauduttava 'luterilaisen vakavasti'. Jos jää odottamaan inspiraatiota, jumalaista innoitusta, saa sitä odottaa lopun ikänsä. On kirjoitettava jokainen päivä edes jonkin verran. Olen vuodenaikaihminen: kevät tekee minut murheelliseksi kaikessa voimassaan, kesä lannistaa kauneudellaan täysin. Ehkä silloin imen vaikutteita alitajuntaan. Syksyn värikylläisyydestä juovun, tulee helpompi olo, runoja alkaa syntyä. Talven pimeys on minulle turvallinen äidinkohtu, jonka suojassa on mukava kirjoittaa, kuvitella purjehtivansa avarammille vesille.
Minulla on aina mukana vihko ja lyijykynänpätkä. Merkitsen ylös ajatuksenpoikasia, runon raakileita. Itse työ tapahtuu Word 7:llä, siis tietokoneella, joka on kirjoittamisessa mainio apuri, mutta tämäkin on kaksipiippuinen juttu. Tekstinkäsittelyohjelman helppous viekoittelee kirjoittamaan turhia lauseenhäntiä ja helposti koko homma lipsahtaa hallinnasta. Väillä tietokone siis tympii. Otan silloin esille vanhan mekaanisen Adlerini ja annan paukkua sormenpäät ruvelle. Yhteen menoon kirjoittamisprosessi kestää noin 2 - 4 tuntia. Aamulla tarkistan ja ylipyyhin edellisen päivän saaliin. Joskus voi käydä niinkin, että yhtä ja samaa runoa työstää viikon, enemmänkin. Joskus on hyvä jättää teksti jäähylle, voi tulla vaikka vauhtisokeus.
Mitä kauemmin on kirjoittanut, sen kovempi on itsekritiikki. Kustantajalle ei parane lähettää keskentekoista tekelettä. Olen paljon toiminut ns. ateljeekriitikkona - siis auttanut mielipiteilläni muita kirjoittajia - ja hyvän ammattilukijan apu onkin korvaamaton. Usein harrastajakirjoittajalta puuttuu luova itsekritiikki, toiset taas kirjoittavat vain pöytälaatikkoon. Jos käyttää kirjailijan titteliä ja on julkaissut tasottoman omakustanteen, niin silloin ei ymmärretä, mitä sanataide vaatii. Kirja on paljon enemmän kuin kannet ja valkoisilla sivuilla mustia merkkejä. Ja kuitenkin - jos joku tulee tällä tavalla onnelliseksi, niin hyvä on. Jokaisella linnulla on oikeus laulaa omalla äänellään.

Itse kirjoittamisen prosessia on vaikea kuvailla. Kuvat nousevat jostakin kaukaa - tai läheltä - hakevat muotonsa, alkavat elää kirjoittajastaan riippumatonta elämää. Lukija kirjoittaa tekstin uudelleen ja näin on hyvä. Kirjoittajan on opetettava nöyryyttä. Koko maailma ei pyöri kirjailijan saapasnahkatornin navan ympärillä.

Yksikään kirjailija ei taatusti kirjoita vain itselleen myyntimenestyksen toivossa. Kirjailija kaipaa lukijaa, tuota näkymätöntä kanssavaeltajaa. Ehkä moni kirjailija on sillä tavoin 'satutettu', että hän haluaa välittää ja jakaa kokemuksensa ymmärtävän lukijan kanssa. Kun kirjailija saa teoksen valmiiksi, hänet usein valtaa selittämätön tyhjyyden tunne, aivan kuin olisi luopunut omasta lapsestaan. Tuon tyhjiön voi vain lukija parantaa. Oletko muuten koskaan kuunnellut, miten kirjastossa kirjat keskustelevat keskenään? Siinä suhteessa kirjat ovat inhimillisiä, rakastettavia olentoja. Ota kirja hellästi käteesi, kuuntele, kun se alkaa puhua sinulle.

Hänen mielikirjailijoitaan ovat Fjodor Dostojevski, Anna Ahmatova, Aleksis Kivi, Einari Vuorela, Pentti Saarikoski, Rainer Maria Rilke, Anton Tsehov, Antti Hyry, Carl C. Jung, Mirkka Rekola, Eeva-Liisa Manner, Eeva Tikka ja Tuomaan Evankeliumi.

Hänen lempimusiikkiaan ovat J. S. Bachin ja Eppu Normaalin teokset sekä ortodoksinen kerubiveisu. Suosikkielokuviin lukeutuvat Casablanca ja Chaplinin Nykyaika ja Diktaattori.

Pienenä Seppo Järvinen pelkäsi, että ryssä pudottaa palopommin niskaan tai kodin avain hukkuu tai isä kaatuu sodassa. Hän pelkäsi myös alakoulunopettajaa, nälkää, pimeää ulkohuussia ja poliisia.

Ensimmäinen tapaus, jonka muistan lapsuudestani:
Tämä sattui kun olin kaksivuotias napero. Äiti ja Hilkka-täti olivat lähteneet elokuviin, jossa pääosissa olivat Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Isäni ja tätini mies, Martti, olivat jääneet meille lapsenvahdeiksi.
- Muistakaa sitte hoitaa Seppo hyvin, sanoi äiti.
- Juu, juu, vastasivat isä ja Martti, - kyllä me miehet kolmistaan pärjätään.
- Ääte, älä mee! minä parkaisin.
No, äijät alkoivat pelata korttia keittiön pöydällä. Minut ne pistivät oitis nukkumaan, vaikka ei yhtään nukuttanut. Mulle tuli kauheen iso hätä.
- Ätä! ÄTÄ! huusin kamarista.
- Ruudut suuret, sano lasimestari! isä sanoi. Ei ne mua kuunnelleet.
- Ätä! Ätä!
- Vartoos ny vartti, nii haetaan sulle pottu, Martti sanoi.
Se oli myöhäistä. Multa pääsi pöksyyn ja sitten huusin niin, että naapurin akka jyskytti seinään hiilihangolla. Isä ja Martti tulivat katsomaan tilannetta. - Mikä täällä haisee? kysyi Martti. - Pojalle on päässyt latinki pöksyihin, isä sanoi, - mikäs nyt neuvoksi? Kohta akat tulee elokuvista.
- Kyllä hätä neuvot keksii, sanoi Martti ja haki keittiön kaapista puotinarua.
Sitten se sitoi kummatkin housunpunttini tukevasti kiinni. Mulla oli kauhee olo, mutta äijiä vaan nauratti: - Keksittiinpäs hyvä patentti!
Silloin kuului rappusista kolinaa. Äiti ja Hilkka tulivat takaisin elokuvista.
- Jessus mitä te torvelot olette pojalle tehneet! äiti huusi. - Ei ole äijillä päässä järkee. Mukuloita tehdään maailmaan, mutta ei osata hoitaa.

Mikä on minulle tärkeintä elämässä on tosi vaikea kysymys. Ihmisen elämä on yksi suuri arvoitus, enigma. Mitä varten me oikeastaan täällä aikamme palloillaan? Olisi tietysti hienoa, että voisi elää rehellisesti ihmisen arvoisen elämän. Luonnossa minua puhuttelee ihmistä suurempi voima ja takaisin luontoon me lopulta sulaudumme. Joskus tähtikirkkaana yönä vaellan kotitietä lumen hiljaisuudessa ja mietin ihmisen osaa. Miksi maailmassa on niin vähän rakkautta? Miksi juuri köyhien maiden lapset saavat kärsiä eniten? Eikö tämä ole suurta itsekkyyttä meiltä, joilla on kaikkea. Tavaran ja omistamisen himo on sokaissut meidät. Valheita sanotaan totuuksiksi, itsehurskaat sättivät pakanoiksi ihmisiä rodun, uskonnon ja ihonvärin perusteella. Tämä maailma on kylmä paikka elää ilman rakkautta, agapea. Etsin mielenrauhaa, meditoin Ristin ääressä. Mutta sieluni on levoton, sillä koko elämäni olen etsinyt kotia, kotimaata. Vanhempani nukkuvat jo ikiunta nurmen alla. Kuinka kadunkaan, etten ajoissa ymmärtänyt sanoa, että he ovat tärkeintä elämässäni, kiittää heitä. Kovat sanat loukkaavat, haluaisin vain sopua, sovintoa. Joskus suren elämätöntä elämääni. Korkealla hakkuuaukiolla on iso kivi, jääkauden sinne kuljettama. Kun tuntuu oikein raskaalta, syleilen tuota kiveä ja painan korvani siihen kiinni. Kuuntelen kiven puhetta. Sen kiven nimi on Jumalankivi. Sen ympärillä kasvoi ennen Jumalanmetsä. Sitten tuli rikas mies meren takaa ja myi kaiken metsän. En kuule enää rukoustani Jumalanmetsän huminassa. Tiedän, että aikani täyttyy. Mutta olenko elänyt ihmisen arvoisen elämän, sitä en tiedä.